Aina kun paistan näitä keksejä mietin, miksi ihmeessä. Miksi paistaisin niitä taas? Kaikki makea öklöttää sillä hetkellä, kun pitäisi tehdä niitä. Mutta sitten, kun kahvit kiehuu ja alkaa kaivella kaappeja, että "Olisiko mitään hyvää?", sitä on kiitollinen että aamulla teki noin 25 minuuttia kestävän paisto-operaation joka hoitui puoleksi itsestään aamutoimien aikana, ja nyt niitä komeilee pöydällä tuoreina. Vieläkin sitä kuitenkin banaanikeksiä käteen ottaessa epäröi ja on vastahakoinen. Ei kai vaan joudu taas näitä pelkkiä banaanikeksejä syömään, koska ei muuta ole? Elimistö siinä tilanteessa huutaa, että en minä halua tätä keksiä, haluan JOTAKI. Jotakin mikä olisi jotain, mitä ei voi kuvitella, ja mikä löytyisi etsimällä, ja eri vaihtoehtoja punnitsemalla, että mitä tänään haluttaisi. Olisiko se makeaa, jotain kermaista, vai rapeaa vai sitkeää? Mutta sitten kun kahvista ottaa hörpyn, ja maistaa ensimmäisen keksin, niin taas tajuaa, että ei keksi tämän parempaa ole, eikä